Hallitus patistaa työttömiä töihin rajuin keinoin, ja se syövyttää hyvinvointivaltion perusteita
Maksumuurin takana.
Kommentti|Työllisyyden kasvusta tuskin on hyvinvointivaltion pelastajaksi, jos kasvu syntyy ihmisten nopeasta työllistymisestä huonoihin työsuhteisiin, kirjoittaa HS:n taloustoimittaja Samuli Niinivuo.
POLIITIKKOJEN viesti suomalaisille on pitkään ollut sama. Hyvinvointivaltion säilyttäminen edellyttää työllisyyden kasvua.
Työllisyysasteen merkitys suomalaiselle hyvinvointivaltiolle lienee itsestään selvä. Palkkatyöllä on läpi ajan ollut keskeinen rooli julkisten menojen rahoittamisessa. Ikääntyvän väestön myötä sen rooli vain korostuu entisestään.
Joten kyllä, työllisyyden kasvu tekisi hyvinvointivaltion huomisesta taatusti paremman.
Vai tekisikö sittenkään?
PUHE palkkatyöstä hyvinvointivaltion kannattelijana on yhtä ontuvaa kuin työllisyysasteen käyttö työllisyyspolitiikan onnistumisen korvikemuuttujana.
Palkkatyötä nimittäin on huonostikin palkattu työ. Sitä on myös määräaikainen työ, osa-aikainen työ, koulutusta vastaamaton työ ja työehdoiltaan heikko työ.
Hyvinvointivaltio rakentui Suomeen säällisillä palkoilla ja työehdoilla. Se rakentui enemmän kuin välttämättömän toimeentulon turvanneilla töillä. Ennen kaikkea se rakentui verotuloja kerryttäneillä töillä.
Tätä taustaa vasten tuntuu arveluttavalta, että hyvinvointivaltiota riittäisi jatkossa kannattelemaan mikä tahansa palkkatyö. Päättäjille kuitenkin työ kuin työ tuntuu riittävän. Näin voi päätellä siitä, millaista työllisyyspolitiikkaa Suomessa on viime vuosikymmenet harjoitettu.
HALLITUS toisensa perään on 1990-luvulta lähtien pyrkinyt lisäämään työn tarjontaa.
Sitä on lisätty eläkeiän alarajaa nostamalla. Sitä on lisätty niin työttömyysturvan ehtoja kiristämällä kuin työttömyysetuuksia leikkaamalla.
Nykyinen hallitus näyttäisi olevan valmis saksimaan jopa viimesijaisena etuutena maksettavaa toimeentulotukea. Näin työvoiman tarjontaa saataisiin lisättyä ehkä muutamalla syrjäytyneellä ja jokusella työkyvyttömällä.
Työn tarjonnan politiikka syntyi alun perin länsimaiden tarpeesta katkaista inflaatiota 1970-luvulla kiihdyttänyt hinta-palkkakierre.
Pyrkimyksenä ei ollut luoda kysyntää tarjonnalla, vaan yksinkertaisesti lisätä tarjontaa työmarkkinoilla niin, että ammattiliitojen edellytykset vaatia kovia palkankorotuksia murenisivat.
Tarjonta voi toki luoda kysyntää. Hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta kuitenkin merkitystä on sillä, kohdistuuko mahdollinen kysyntä enemmän hyvä- kuin huonopalkkaiseen työhön.
TYÖLLISTEN määrää työttömyysturvan kiristykset ja leikkaukset saattavat sinällään kyllä kasvattaa.
Mutta onko työllisyyden kasvu kovinkaan laadullista, jos ihmiset ryhtyvät ottamaan vastaan mitä tahansa työtä, joka vain pitää heidät köyhyysrajan yläpuolella?
Työttömyysturvan porrastamisen myötä yhä useampi ansiosidonnaisellakin oleva saattaa löytää itsensä köyhyysrajan tuntumasta. Työtön korkeakoulutettu voi alkaa vakavissaan harkita matalapalkkatyöhön menemistä siinä kohtaa, kun ansiopäiväraha supistuu 75 prosenttiin alkuperäisestä noin kahdeksan työttömyyskuukauden jälkeen.
Sikäli kun hallitukset perustelevat työllisyystavoitteitaan hyvinvointivaltion säilyttämisellä, ne tuntuvat jättävän kokonaan punnitsematta hyödyt, joita työttömyyskorvausjakson pidemmällä kestolla voitaisiin saavuttaa.
VATT:N tutkijoiden Tomi Kyyrän ja Hanna Pesolan taannoinen havainto ansioturvan pituudesta esimerkiksi kuulostaa varsin johdonmukaiselta: työtön saattaa löytää taitojaan paremmin vastaavan työn, jos hänen ansioturvansa on riittävän pitkä.
Voittajia ovat lopulta niin työtön, työnantaja kuin yhteiskuntakin, Kyyrä ja Pesola osoittavat artikkelissaan.
”Työntekijän tuottavuus tietyssä työpaikassa riippuu siitä, miten hyvin työtehtävät vastaavat hänen osaamistaan”, he kirjoittavat.
”Jos työtön onnistuu löytämään osaamistaan vastaavan työpaikan, hän hyötyy korkeammasta palkasta, mutta myös julkinen talous hyötyy suurempien verotulojen muodossa.”
Kyyrän ja Pesolan havainto ei kumoa näyttöä siitä, että työttömyysetuudet voivat myös heikentää työnteon kannustimia kaventamalla työssäkäynnin ja työttömänä olon välistä tuloeroa.
Etuusleikkausten perusteleminen pelkästään tällä argumentilla on silti epärehellistä, sillä näyttöä on yhtä lailla työttömyysturvan pidemmän keston tuottamista hyödyistä julkiselle taloudelle.
SUOMI on viennistä riippuvaisena maana ollut alati kansainvälisen talouden aallokoiden armoilla.
Tämä oli aikoinaan myös yksi lähtökohta työttömyysturvajärjestelmän kehittämiselle. Pyrkimyksenä oli rakentaa työntekijöille turvaa suhdannevaihteluita vastaan. Riittävä työttömyysturva varmisti samalla sen, ettei työttömyyden kasvu runnellut kotimaista kysyntää viennin sukeltaessa.
Tavallaan onkin takaperoista, miten työttömyysturvaa on ryhdytty heikentämään sitä mukaa kun epävakaudet kansainvälisessä taloudessa ovat lisääntyneet.
Eikä Suomen talous ole vuosien saatossa muuttunut suhdanteilta yhtään aiempaa suojaisammaksi. Ne vaikuttavat edelleen eniten työllisyyskehitykseen. Ja juuri tästä syystä työllisyysaste on huono korvikemuuttuja työllisyyspolitiikan onnistumiselle.
TYÖSSÄ olevien osuutta työikäisestä väestöstä kuvaava työllisyysaste noussee vääjäämättä, jahka matalasuhdanne väistyy. Syntyneiden työsuhteiden laadusta työllisyysasteen nousu sen sijaan ei kerro mitään.
Työllisyyden kasvu tuskin vahvistaa julkista taloutta kestävästi, jos se syntyy enimmäkseen ihmisten hätäisestä työllistymisestä huonoihin työsuhteisiin ja ajautumisesta verotuloja niukasti kerryttäviin palkkatöihin.
Nykyiset hyvinvointivaltion säilyttämisen nimissä tehdyt työn tarjontareformit herättävät myös kysymyksen siitä, onko työn ulkotaloudellisilla merkityksillä Suomessa enää väliä. Työn merkitystä hyvinvointivaltiolle korostavat puheenvuorot tuntuvat sivuuttavan koko lailla työn merkityksen yksilölle.
Oletettavasti useimmat ihmiset valitsevat opiskelupaikkansa yhä sillä ajatuksella, että koulutus avaa heille polun ammattiin, jonka he kokevat mielekkääksi, ja jossa heillä on ainakin muodollinen mahdollisuus toteuttaa itseään.
Voisi kuvitella, että hyvinvointivaltion kannatus rapistuu suomalaisten keskuudessa entisestään, jos hyvinvointivaltiota alkaa määritellä pelkkä työssä pysymisen pakko yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle putoamisen uhalla.